Kolmatta elämää odottamassa2019-08-03T09:46:14+03:00Blog Integration Feed Generatorhttps://3sodotus.vuodatus.net/3sodotushttps://3sodotus.vuodatus.net/<![CDATA[Kuvaa pukkaa..]]>Pakko laittaa kuva tänne. Eilen väitin kiven kovaa, ettei mitään mahaa näy..
Illalla sitten turvottaa jo mukavasti.. ;o) Heti kun saan aikaiseksi laitan mahakuvan tältä aamulta. Tuleva kuva on ehkä se totuudenmukaisempi..
Lisäystä 12.12. eli rv 16+3
Tässä aamukuvaa mahakummusta. Se todenmukaisempi ilman turvotuksia..
Niin se aika on vierähtänyt. On käyty ultrassa, ollaan silitelty pienen pientä kumpua alavatsalla ja kuulosteltu niitä pieniä tömähdyksiä pikkuisen suunnalta.
Kahden vilkkaan lapsen äitinä arki vain jatkaa kulkuaan. Sitä vain huomaa, että taas on mennyt yksi viikko kuin hujauksessa, taas viikko lähempänä vauvan syntymää. (vaikka onhan siihen aikaa). Edellisiin raskauksiin verrattuna olen osannut ottaa raskauden rauhallisesti. En laske viikkoja tai päiviä vauvan syntymään ja suurimman osan ajasta raskausviikkojen määrä on melkoisen laskemisen takana ennen kuin osaa vastata varmasti oikein. Olen nauttinut elämästäni juuri näin, kahden lapsen kanssa kolmatta odottaen. En ole muistanut valokuvata olemattoman pientä vatsakumpuani, vaikka kahden edellisen kohdalla sitä olen ikuistanut ensiviikoista lähtien.
Osaanko ottaa asiat jo omalla painollaan? Mene ja tiedä sitä, mutta niin tärkeä osa minua kuin raskaus onkin, ei se täytä päiviäni olemassaolollaan. Ei niin, eikö käsi laskeutuisi vatsan päälle hienoisesti sitä silittäen tai ettenkö juttelisi pikkuiselle tulokkaalle kohdussani. Mutta jotenkin tällä kertaa tämä vain etenee omalla painollaan..
Ultrassa kostui sekä minun että miehen silmäkulma. Oli se vain liikuttavaa katsoa villisti heiluvaa ja huitovaa pikkuihmistä. Juuri meidän lastamme, joka vilkutteli kuin kertoen, että täällä ollaan. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin ja raskaus todellistui jotenkin kummasti. Meille todellakin on tulossa kolmas lapsi.
Vähän aikaa sitten oli lääkärineuvolakin, jossa kuulin ensimmäistä kertaa pikkuisen sydänäänetkin. Nousi se hymy tälläkin kertaa kasvoille sitä pientä jumputusta kuunnellessa. Miten ihmeellistä tuo pienen ihmisen kasvu onkaan.
Vielä ei voi sanoa, että paksusti voidaan sillä vanhat housut ja paidat menevät edelleen päälle loistavasti. Mutta ollaan täällä raskaana edelleen, vaikka kuulumisien ja ajatuksien ylös kirjoittaminen onkin vähän jäänyt vähemmälle..
...kyllä täällä ollaan edelleen, tukevasti raskaana. Jotenkin tuo oikea elämä vie mukanaan hyvin tehokkaasti aktiviteetteineen ja blogi meinaa jäädä.
Viikon kohokohta oli tiistaina, np-ultran ollessa vuorossa. Ja vaikka kyse on kolmannesta lapsesta, niin kummasti se näky siellä ruudussa vain sai kyyneleet silmiin ja me miehen kanssa katsottiin hiljaisina tuota uutta ihmettä. Siellä se meidän pikkutyyppi heilutteli käsiään kuin tervehtien.."heipä hei isi ja äiti, täällä sitä ollaan". Pikkutyyppi oli kiitettävän liikkuvaisella tuulella eikä meinannut pysyä paikallaan hetkeäkään vaan viuhtoi ja potki minkä ehti. Mies jo naureskelikin, että on nähtävästi tulossa isoveljiensä kaltainen tapaus. Kaikki oli normaalisti ja tyyppi oli juuri sen kokoinen kuin pitikin. Istukka on tällä hetkellä kohdunsuun edessä, mikä kaiketi selittää pienet vuodot tuossa alkuraskaudessa (ja kyllä se pelästytti..). Toivottavaa on, että istukka siirtyisi muualle nykyisestä olinpaikastaan..
Maha on pienesti pullahtanut jo esiin, mikä kai ei ole kovin epätavallista kun kyseessä on jo kolmas raskaus. Pienesti housut alkavat puristaa tuolta alavatsasta ja vatsan kasvun näkee ainakin itse, ei sitä ehkä ihan vauvamahaksi voi vielä sanoa.
Ensimmäiset liikkeet olen jo tuntenut, eikä niitä kuplia enää voi sekoittaa ilmavaivoihin, mihin aina vedotaan ;o) Kyllä nämä tuntemukset ovat takuuvarmasti meidän vilkkaan pikkutyypin meuhkaamisia kohdun lämmössä ja kyllä se vain saa hymyn huulille.
]]>2007-11-16T17:50:00+02:002019-08-03T09:45:59+03:00https://3sodotus.vuodatus.net/lue/2007/11/kuulumisia3sodotushttps://3sodotus.vuodatus.net/<![CDATA[Viikon kuulumiset]]> Pahoinvointi on helpottanut, vihdoin ja viimein. Nyt taas pystyy syömään ja maistuisihan se vaikka millä mitalla ;o) Tässä raskaudessa vain yritän saada hieman vähemmän noita turhia kiloja kerrytettyä, joten turha mässäily olisi hyvä pysyä poissa. Ei niin, että olisin jotenkin huolissani ulkonäöstäni tai pelkäisin ekstrakiloja, on niitä tullut edellisissäkin..
Varsinkin nyt kun pahoinvointi on hellittänyt, meinaa koko raskaana olon unohtaa. Kun missään ei tunnu fyysisesti mitenkään erilaiselta, on kaiken arjen tohinan keskellä vaikea muistaa, että joku siellä oikeasti köllöttelee. Tämä on toisaalta se pahin aika raskaudesta, kun vatsa ei ole kasvanut, eikä liikkeitäkään tunne ja pahoinvointiakaan ei löydy. Ei mitään merkkejä raskaana olosta..saati siitä, että onko lapsi edes elossa tms. Samat mietteet sitä on käynyt läpi kahdessa edellisessäkin raskaudessa, samat vanhat jutut toistuu ;o)
Mieli myllertää edelleen väsymyksen keskellä, mutta nekin myllerrykset vielä kaiketi laantuvat. Toivottavaa olisi..
Vauva: Sikiön vartalo alkaa suoristua. Kädet ja jalat pitenevät, ja kyynärpäät voi erottaa. Pienet sormet ja varpaat näkyvät selvästi. Silmäluomi peittää lähes koko silmän, ja huulet ovat kehittyneet. Sikiö voi alkaa hikotella, se voi kestää useita minuutteja kerrallaan. Koko: Sikiöpussin läpimitta on n. 3,5 cm. Pää-perämitta 15-22mm. Paino 0,5g.
Äiti: Verenkiertosi huolehtii istukan ravinnonsaannista. Verimääräsi kasvaa viikolle 30 saakka. Tästä syystä sinua saattaa huimata. Ruumiinlämpösi nousee puoli astetta ja hemoglobiinisi saattaa laskea. Siispä: syö terveellisesti ja juo paljon vettä. ]]>2007-10-24T15:10:00+03:002019-08-03T09:46:02+03:00https://3sodotus.vuodatus.net/lue/2007/10/viikon-kuulumiset3sodotushttps://3sodotus.vuodatus.net/<![CDATA[Faktaa ja muuta sellaista..]]>...rv 8+4
Neuvolan sain kuin sainkin varattua melkein viikko sitten, joten linjojen läpi oli jopa mahdollista päästä. Tuleva nla-täti vaikutti ainakin puhelimitse mukavalle, joten toivottavasti olisi sitä luonnossakin sitten. Ensimmäiseen neuvolakäyntiin on aikaa vielä melkein kolme viikkoa, mutta tässä arjen myllerryksessä se taitaa mennä kuin juosten. Ihan kuin viikot tähänkin asti.
Lapsi:
Nyökkyasennossa oleva pää on suuri muuhun ruumiiseen verrattuna.
Sormet voidaan jo erottaa, ja kasvonpiirteet alkavat tulla esiin.
Silmät ovat niin kaukana toisistaan, että näyttää kuin ne olisivat
pään sivuilla. Sydän on saanut lopullisen muotonsa, ja pieni
umpilisäke alkaa kehittyä suolistoon. Rihma, joka liittää alkion
istukkaan, on nyt kehittynyt napanuoraksi. Koko:
Sikiöpussin
läpimitta on nyt n. 3 cm. Pää-perämitta 9-14mm.
Tällä hetkellä, näillä viikoilla pikkuinen on kutakuinkin tämän näköinen. Äiti:
Hormonit ovat saattaneet myös muuttaa
maku- ja hajuaistiasi. Tätä olotilaa voidaan kuvailla näin: ”väsymystä,
pahoinvointia, arat rinnat ja kahvi ei maistu”! Saatat hyvin joutua käymään pissalla useammin
lisääntyneen verenvirtauksen vuoksi.
Pahoinvointi, joka väistyi jo vähän sivummalle, on ollut palailemaan päin. Ei kai sitä niin helpolla tarvitse kai päästäkään ;o) Kun vain muistaisi syödä tarpeeksi usein pieniä välipaloja, niin pysyisi olo parempana. Samoin tämä järkyttävä väsymys saa pahoinvoinnin voimistumaan, joten riittävä uni olisi tarpeen. No, kahden vilkkaan lapsen kanssa se ei aina ole mahdollista. Rinnat ovat arat ja mies on saanut täydellisen kosketuskiellon, näin arkojen en rintavarustukseni muista koskaan olleen. Vaikka mies taas muistaa saman äksyn tiuskijan kahdelta edelliseltäkin kerralta.. =D Kahvi ei maistu kuten ennen, eikä se maistu enää edes hyvälle. Höh. Ja sitten sitä miettii, että kuinka tiuhaan sitä juoksee loppuraskauden aikana vessassa kun siellä saa nytkin jo ravata kiitettävään tahtiin..
Poikien kanssa jutellaan vauvasta vähän väliä, mutta kuopus on päättänyt täysin, ettei meille kyllä tarvitse tulla mitään vauvaa. Hän kyllä hoitaa tuonkin pestin mielellään. Onneksi tulevalla isolla veljellä on vielä se 7 kuukautta aikaa tottua ajatukseen..
Voisiko sitä vain unohtaa olevansa raskaana? Vaikka arki on hektistä ja tekemistä riittää, niin kummasti ne ajatukset kuitenkin siirtyvät raskauteen. On sitä tietenkin vaikeaa edes olla huomaamatta kaiken tämän kuvotuksen ja väsymyksen ansiosta. Toisaalta olen oppinut vihdoin ja viimein myös säätelemään syömisiäni niin, että pahoinvointi olisi mahdollisimman vähäistä. Aamut ovat silti vain ihan hirveitä ja aamupalan saa työntää väkisin kurkustaan alas.
Suurin himo tällä hetkellä on satsumiin ja niitä menee kilokaupalla. Sitä sanotaan, että raskaana ollessa elimistö pitää juuri mielihalujen ansioista huolen, että elimistö saa kaiken tarvittavan. Olisiko nyt sitten kyseessä jonkin sortin c-vitamiinin tankkaus..? Mutta maistuvat joka tapauksessa. Pienen kuvotuksen alkaessa nostaa päätään pitää muistaa vain syödä edes yksi satsuma ja hetken päästä ajatus ruuasta ei enää saa suunnittelemaan wc-pöntön halailua..
Mieli myllertää. Välillä mietin ensi kesää innolla, onhan se vieläkin ihan uutta, että meitä on silloin jo viisi. Poikien kanssa olemme vähitellen alkaneet juttelemaan vauvasta ja esikoinen onkin ollut vauvauutisesta innoissaan ja tarkistelee välillä, että onko se vauva edelleen äidin masussa. Kuopus on vähän eri kannalla. Aluksi ajatus vauvasta oli ihan ok, mutta nyt tuo on sitä mieltä, ettei se vauva meille nyt kuitenkaan jää. Ihan vain käymään vaan.. ;o)
...ja sitten tulee niitä huonoja päiviä, jolloin kaikki menee huonosti. Aamusta alkaen väsymys painaa päälle entistä raskaampana, lapset kiukuttelevat, itse harhailen kuvotuksen rajamailla ja makaan sohvalla tahtoen vain sulkea kaiken hälinän pois ympäriltäni. Tahtoisin vain nukkua ja olla. Niinä päivinä huomaan itkeväni vähän väliä. Mietin, miten pärjään kolmen lapsen kanssa, kun nämä kaksi edellistäkin tahtotapausta vievät välillä äidin hermot katkeamispisteeseen saakka. Miten minä muka jaksan sitä väsymystä yöheräilyiden kanssa. Pitäisi olla kärsivällisesti tulevien isoveljien kanssa ja minä huomaan vain rypeväni itsesäälissä.
Mietityttääkö tämä kaikki näin paljon juuri sen vuoksi, ettei se kuulunut suunnitelmiin? Olisiko ajatukseni erilaiset jos tämä pikkuinen olisi saanut alkunsa meidän omasta päätöksestämme ja pitkällisen puurtamisen jälkeen? Onko minun todellakin näin vaikea sopeutua siihen, ettei kaikki aina mene niin kuin juuri minä itse olen suunnitellut.
Ja sitten meni tänään vielä hermot neuvolankin kanssa. Kun ensin istun puhelin korvalla epätoivoisesti toivoen, että joskus vielä pääsisin läpi..ja kun joku vihdoin ja viimein vastaa, niin saan vastaani vain kysymyksen, voisitko soittaa huomenna klo 12-13 välillä. Niin kai sitten. Ja huomenna sama juttu..kun ei pääse läpi niin ei pääse. Mutta kai sitä joskus vielä. Purkauksesta ainakin huomaa jonkun olevan raskaana, hormonien piikkiin siis..
Pahoinvointi on astunut mukaan kuvaan jo hyvinkin voimakkaasti. Ruoka ei maistu ja paino on laskenut 1,5 kg raskauden aikana. Satsumat lievittävät hetken aikaa aaltoilevaa kuvotusta, mutta hetken päästä olo on taas yhtä heikko. Aamukahvin annos on tipahtanut puoleen ja päiväkahvi on jäänyt kokonaan pois kuvioista. Nukun reilun tunnin päiväunet ja illalla sänky kutsuu hyvin aikaisin puoleen, kun silmät eivät enää meinaa pysyä auki.
Mieli ei enää ehkä myllerrä niin paljoa kuin viikko sitten, vaikka olo edelleen on epätodellinen. Välillä sitä vain kuvittelee pian heräävänsä unesta ja kaikki on niin kuin ennen. Vaikka en tiedä, tahtoisinko asioiden enää olevan niin kuin ennen. Tämä pieni ihmisen alku kohdussani tuntuu jo kuuluvan kuvaan mukaan, osaisimmeko enää elää ilman sitä?
Silti se tuntuu järisyttävältä, että omat suunnitelmat ovat valuneet tyhjiin. Tuo pieni taimi tuli sekoittamaan koko pakan ja hyvin laaditut suunnitelmat. Äkillinen suunnan muutos ja täydellinen pysähtyminen tuntuivat aluksi jopa rangaistukselta, miksi juuri nyt? Toisaalta, onko aika koskaan muulloinkaan yhtään sen sopivampi?
Olo on kuitenkin kiitollinen. Kaksi edeltävää raskautta alkoivat vasta pitkällinen yrittämisen jälkeen. Ei ole sattumaa, että tämä päätti tulla näin yllättäen. Asiat eivät ole aina omissa käsissäni tai päätettävissäni. Joskus vain pitää uskaltautua heittäytyä suurempien käsien kannateltavaksi ja mukautua siihen, mitä on tulossa...
Tuossa muutama päivä meni jo melkoisen oireettomasti ja ehdin huokaista helpotuksesta josko tämä menisi vähän edeltäjiään keveämmin. Turha toivo. Eilen illalla se tuttu kuvotus astui mukaan kuvaan, samoin tänään aamusta. Aamukahvin annos on tipahtanut puoleen, enempää kun kurkusta ei saa alas menemään.
Tunteet ovat pinnassa ja itkua on tänään piisannut. Nuorimmainen on melkoisen temperamenttinen tapaus ja tänään on taisteltu jokaisesta asiasta niin maan perusteellisesti, eikä äidin pinna meinaa riittää. Kyyneleitä valuu, kun pelon sekaisesti mietin, miten ihmeessä se vauva menee vielä tässä kaikessa mukana. Kun välillä tuntuu, etten osaa olla hyvä äiti edes näille kahdelle, miten sitten kolmelle. (Tiedän vaativani itseltäni liikoja, joten opeteltavaa on..)
Miksi se kaikki pelottaa? Koska se romutti kaikki omat suunnitelmani. Olin kaavaillut tekemisiäni ja projektejani ensi vuodelle asti, mutta tämä kaikki muutti asioiden suuntaa. Olen tilanteessa, jossa on pakko luopua kaikesta turhasta ja keskityttävä tähän hetkeen elämässäni. Siihen, että perhe kasvaa ja se kaipaa minua enemmän kuin yksikään noista projekteista tai puuhista.
En osaa vieläkään kertoa asiasta kenellekään (eikä minun tarvitsekaan), tahdon vain hautoa uutista itsekseni. Kahdesta edeltävästä en saanut aikoinaan suutani pidettyä kiinni, vaan uutinen oli kerrottu vaikka kenelle. Nyt haluan vain pitää muut ulkopuolella ja olla. Odottaa, että olen valmis.
Meille ei pitänyt tulla enää kolmatta, ei ainakaan juuri nyt. Mies ilmoitti kahden vilkkaan pojan riittävän..ainakin hetkeksi aikaa. Mutta kas kummaa, se yksikin kerta nähtävästi riittää ja kuukautiset jättivät tulematta.
Pieni pelko nousi pintaan, olinhan juuri itsekin tottunut ajatukseen, että lapsiluku on juuri siinä ja voin keskittyä muuhunkin elämään. Miten me pärjätään kolmen lapsen kanssa, mahtuuko vauvan kaukalo nykyiseen autoon, miten kaikki oikeasti sujuu. Mitä mieltä mies on? Kamalasti kysymyksiä ja kaikki tuntui pysähtyvän positiiviseen tulokseen raskaustestissä.
Mies oli melkein jopa innoissaan ja kysyi vain koska kerrotaan kaikille. Minä elän itse vielä tätä uutista hämmentyneenä ja tahdon pitää sen salassa. Tulokas on suuri yllätys, mutta ensimmäisistä hetkistä lähtien erittäin toivottu ja tervetullut. Silti kestää hetken aikaa sulatella asiaa. Ja kai tässä tulevien 9 kuukauden aikana ajatukseenkin ehtii tottua... ;o)
Jo ennen kuin kuukautisten olisi pitänyt alkaa, oli huono olo astunut mukaan kuvioihin..mietin raskauden mahdollisuutta kyllä, mutta päädyin kuitenkin vatsapöpöön. No, tuolla se vatsapöpö köllöttelee tyytyväisenä. Eiköhän se pahoinvointi astu vielä kuvioihin voimakkaammalla volyymilläkin, ainakin kaksi edellistä ovat olleet melkoista etomista, väsymyksen kanssa kamppailemista..
Mitä tulokkaalle siis kuuluu tällä hetkellä? Alkiosta muodostuu sikiö: pää, aivot ja
vartalo, jossa on pienet alut käsille ja jaloille. Kehittyvä sydän lyö
jo. Sikiö on kahvipavun kokoinen.
Täällä sitä siis ollaan, vahvasti raskaana. Ja olo on epätodellinen.
