rv 5+2.

Tuossa muutama päivä meni jo melkoisen oireettomasti ja ehdin huokaista helpotuksesta josko tämä menisi vähän edeltäjiään keveämmin. Turha toivo. Eilen illalla se tuttu kuvotus astui mukaan kuvaan, samoin tänään aamusta. Aamukahvin annos on tipahtanut puoleen, enempää kun kurkusta ei saa alas menemään.

Tunteet ovat pinnassa ja itkua on tänään piisannut. Nuorimmainen on melkoisen temperamenttinen tapaus ja tänään on taisteltu jokaisesta asiasta niin maan perusteellisesti, eikä äidin pinna meinaa riittää. Kyyneleitä valuu, kun pelon sekaisesti mietin, miten ihmeessä se vauva menee vielä tässä kaikessa mukana. Kun välillä tuntuu, etten osaa olla hyvä äiti edes näille kahdelle, miten sitten kolmelle. (Tiedän vaativani itseltäni liikoja, joten opeteltavaa on..)

Miksi se kaikki pelottaa?
Koska se romutti kaikki omat suunnitelmani. Olin kaavaillut tekemisiäni ja projektejani ensi vuodelle asti, mutta tämä kaikki muutti asioiden suuntaa. Olen tilanteessa, jossa on pakko luopua kaikesta turhasta ja keskityttävä tähän hetkeen elämässäni. Siihen, että perhe kasvaa ja se kaipaa minua enemmän kuin yksikään noista projekteista tai puuhista.

En osaa vieläkään kertoa asiasta kenellekään (eikä minun tarvitsekaan), tahdon vain hautoa uutista itsekseni. Kahdesta edeltävästä en saanut aikoinaan suutani pidettyä kiinni, vaan uutinen oli kerrottu vaikka kenelle. Nyt haluan vain pitää muut ulkopuolella ja olla. Odottaa, että olen valmis.