...rv 16+0

Niin se aika on vierähtänyt. On käyty ultrassa, ollaan silitelty pienen pientä kumpua alavatsalla ja kuulosteltu niitä pieniä tömähdyksiä pikkuisen suunnalta.

Kahden vilkkaan lapsen äitinä arki vain jatkaa kulkuaan. Sitä vain huomaa, että taas on mennyt yksi viikko kuin hujauksessa, taas viikko lähempänä vauvan syntymää. (vaikka onhan siihen aikaa). Edellisiin raskauksiin verrattuna olen osannut ottaa raskauden rauhallisesti. En laske viikkoja tai päiviä vauvan syntymään ja suurimman osan ajasta raskausviikkojen määrä on melkoisen laskemisen takana ennen kuin osaa vastata varmasti oikein. Olen nauttinut elämästäni juuri näin, kahden lapsen kanssa kolmatta odottaen. En ole muistanut valokuvata olemattoman pientä vatsakumpuani, vaikka kahden edellisen kohdalla sitä olen ikuistanut ensiviikoista lähtien.

Osaanko ottaa asiat jo omalla painollaan? Mene ja tiedä sitä, mutta niin tärkeä osa minua kuin raskaus onkin, ei se täytä päiviäni olemassaolollaan. Ei niin, eikö käsi laskeutuisi vatsan päälle hienoisesti sitä silittäen tai ettenkö juttelisi pikkuiselle tulokkaalle kohdussani. Mutta jotenkin tällä kertaa tämä vain etenee omalla painollaan..

Ultrassa kostui sekä minun että miehen silmäkulma. Oli se vain liikuttavaa katsoa villisti heiluvaa ja huitovaa pikkuihmistä. Juuri meidän lastamme, joka vilkutteli kuin kertoen, että täällä ollaan. Kaikki oli juuri niin kuin pitikin ja raskaus todellistui jotenkin kummasti. Meille todellakin on tulossa kolmas lapsi.

Vähän aikaa sitten oli lääkärineuvolakin, jossa kuulin ensimmäistä kertaa pikkuisen sydänäänetkin. Nousi se hymy tälläkin kertaa kasvoille sitä pientä jumputusta kuunnellessa. Miten ihmeellistä tuo pienen ihmisen kasvu onkaan.

Vielä ei voi sanoa, että paksusti voidaan sillä vanhat housut ja paidat menevät edelleen päälle loistavasti. Mutta ollaan täällä raskaana edelleen, vaikka kuulumisien ja ajatuksien ylös kirjoittaminen onkin vähän jäänyt vähemmälle..