rv 7+4

Voisiko sitä vain unohtaa olevansa raskaana? Vaikka arki on hektistä ja tekemistä riittää, niin kummasti ne ajatukset kuitenkin siirtyvät raskauteen. On sitä tietenkin vaikeaa edes olla huomaamatta kaiken tämän kuvotuksen ja väsymyksen ansiosta. Toisaalta olen oppinut vihdoin ja viimein myös säätelemään syömisiäni niin, että pahoinvointi olisi mahdollisimman vähäistä. Aamut ovat silti vain ihan hirveitä ja aamupalan saa työntää väkisin kurkustaan alas.

Suurin himo tällä hetkellä on satsumiin ja niitä menee kilokaupalla. Sitä sanotaan, että raskaana ollessa elimistö pitää juuri mielihalujen ansioista huolen, että elimistö saa kaiken tarvittavan. Olisiko nyt sitten kyseessä jonkin sortin c-vitamiinin tankkaus..? Mutta maistuvat joka tapauksessa. Pienen kuvotuksen alkaessa nostaa päätään pitää muistaa vain syödä edes yksi satsuma ja hetken päästä ajatus ruuasta ei enää saa suunnittelemaan wc-pöntön halailua..

Mieli myllertää. Välillä mietin ensi kesää innolla, onhan se vieläkin ihan uutta, että meitä on silloin jo viisi. Poikien kanssa olemme vähitellen alkaneet juttelemaan vauvasta ja esikoinen onkin ollut vauvauutisesta innoissaan ja tarkistelee välillä, että onko se vauva edelleen äidin masussa. Kuopus on vähän eri kannalla. Aluksi ajatus vauvasta oli ihan ok, mutta nyt tuo on sitä mieltä, ettei se vauva meille nyt kuitenkaan jää. Ihan vain käymään vaan.. ;o)

...ja sitten tulee niitä huonoja päiviä, jolloin kaikki menee huonosti. Aamusta alkaen väsymys painaa päälle entistä raskaampana, lapset kiukuttelevat, itse harhailen kuvotuksen rajamailla ja makaan sohvalla tahtoen vain sulkea kaiken hälinän pois ympäriltäni. Tahtoisin vain nukkua ja olla. Niinä päivinä huomaan itkeväni vähän väliä. Mietin, miten pärjään kolmen lapsen kanssa, kun nämä kaksi edellistäkin tahtotapausta vievät välillä äidin hermot katkeamispisteeseen saakka. Miten minä muka jaksan sitä väsymystä yöheräilyiden kanssa. Pitäisi olla kärsivällisesti tulevien isoveljien kanssa ja minä huomaan vain rypeväni itsesäälissä.

Mietityttääkö tämä kaikki näin paljon juuri sen vuoksi, ettei se kuulunut suunnitelmiin? Olisiko ajatukseni erilaiset jos tämä pikkuinen olisi saanut alkunsa meidän omasta päätöksestämme ja pitkällisen puurtamisen jälkeen? Onko minun todellakin näin vaikea sopeutua siihen, ettei kaikki aina mene niin kuin juuri minä itse olen suunnitellut.

Ja sitten meni tänään vielä hermot neuvolankin kanssa. Kun ensin istun puhelin korvalla epätoivoisesti toivoen, että joskus vielä pääsisin läpi..ja kun joku vihdoin ja viimein vastaa, niin saan vastaani vain kysymyksen, voisitko soittaa huomenna klo 12-13 välillä. Niin kai sitten. Ja huomenna sama juttu..kun ei pääse läpi niin ei pääse. Mutta kai sitä joskus vielä. Purkauksesta ainakin huomaa jonkun olevan raskaana, hormonien piikkiin siis..